tiistai 2. joulukuuta 2014

Peto


Tarvitsen muotin johon kaataa sula, kupliva, pronssinen vihani
olen sille vain astia joka pitää sen hehkuvana
minun sisälläni siitä ei ole hyötyä, se vain polttaa sisuksiani
ja kärventyneen lihan haju on jo ominaistuoksuni
hiljaisuuteni taistossa tavaramerkkini

Peto sisälläni kiemurtelee levottomana
valmiina saalistamaan mutta vailla saalista
sen turhautunut murina kohoaa kurkustani vienona kehräyksenä

Yskin kömpelösti savun katkua pois keuhkoistani
ulos tulvahtaa pisara hehkuvaa kuolemaa
ja hetken aikaa kehräys on ärähdys
ihmiset osoittelevat, nauravat, syyttävät, halveksivat
tai ovat kuin eivät huomaisikaan
häpeän ja olen taas hiljaa

Häpeän ja olen hiljaa
vaikka heidän pitäisi vapista pelosta ja menettää järkensä
kuin elävät jotka ovat nähneet kuolleiden valtakunnan
heidän pitäisi kirkua kauhusta
jähmettyä paikalleen kuin jänikset pedon edessä

He eivät vapise
He eivät huuda
He hymyilevät
Viha sisälläni kasvaa.

perjantai 28. marraskuuta 2014

Kosketus

Rakas oli todella huonolla tuulella. Rakas sanoi että se oli lähdössä Alkoon hakemaan meille viiniä. Rakas oli hiljaa, sen silmät oli tyhjät, tiesin että jotain oli pahasti vialla. Kysyin siltä mikä hätänä, se vastasi "Oon ihan kunnossa nyt, älä huoli, nähdään".
Se kai tarkoitti "nähdään tuonpuoleisessa". Se pyysi että tiskaan astiat ja haen kipon sen työpöydältä tiskiin, ja lähti ulos ovesta. Sen työpöydällä ei ollut kippoa vaan itsemurhakirje. En pystynyt lukemaan sitä kuin puoleenväliin asti ennen kuin huusin, nappasin puhelimen ja avaimet, ja juoksin sen perään. Soitin hätänumeroon, mun ääni pysyi yllättävän vakaana. Soitin Rakkaan äidille, sekin kuulosti häiritsevän tyyneltä mutta tiesin miltä siitä tuntui kun kuulin miten se käski Rakkaan pikkusiskot nukkumaan HETI.
Hetken päästä Rakas soittaa että se onkin tulossa kotiin,
"Ei mitään hätää rakas, oon tulossa, anteeksi, olin kahden vaiheilla".
En ole koskaan ollut niin onnellinen nähdessäni puhkiruostuneen, punaisen opel astran kurvaavan kotitietä pitkin parkkipaikalle. Itkin ja heilutin ja juoksin vastaan, halasin ja rakastin varmaan puoli tuntia siinä parkkipaikalla, kylmässä tuulessa. Sattuu. Rakastan niin kovasti. Rakastan. Huolettaa ja itkettää. Olin niin onnellinen ja helpottunut, en ole koskaan ollut noin peloissani. Rakaskin itki - se ei ikinä itke.
Halittiin, itkettiin, puhuttiin, torkuttiin, kuuntelin sen huutoa hiljaa ja pidin sitä sylissä. Mentiin yhdessä suihkuun ja pesin sen selän kirsikantuoksuisella saippualla. Se hymyili ja hihitti taas, ja sen silmät kimmelsi jälleen. Se oli käynyt Alkossa, ja ostanut kaksi viinipulloa eikä vain yhtä, ja kaupasta kaksi suklaalevyä yhden sijaan. Se oli niin lähellä mutta se pystyi siihen silti, ja olen ylpeä ja onnellinen ja pakahtua rakkaudesta ja huolesta.

Huomenna soitetaan lääkärille.
Kyllä tämä tästä.

Pelkäsin menettää mutta en mennyt lukkoon.
Pelkäsin että olisi pitänyt herätä yksin, kuulla Rakkaan äidin itkuinen ääni että poliisi on löytänyt Rakkaan jostain ojasta autoineen päivineen ja tajuta että olisin keittänyt liikaa kahvia. Olen niin tottunut siihen että Rakas on täällä.
Kissallekin olisi tullut ikävä, Rakas paijaa sitä niin kamalasti. Rakas on hellä.
Sattuu niin kamalasti.

Haluan satuttaa itseäni mutta pelkään että Rakas syyttää itseään siitäkin, niin kuin se syyttää itseään kaikesta mikä on väärin maailmassa. En mä satuta. Kuolema vaan tuntuu kamalan lähellä, hivelee hiuksia, hyräilee hiljaa.


keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Tuho


Kaaoskorpin kirkuna kaikuu kallossani. 

Luen uutisia. Mellakoita käynnissä ympäri maailmaa, vihaisia, epäoikeudenmukaisuuteen kyllästyneitä ihmisiä.

Valehtelisin jos väittäisin ettei joku osa minusta nauttisi tästä sekasorrosta. Helppohan se on kotisohvalta sanoa, mutta niin. En pidä siitä että tällaisille mellakoille on tarvetta. En pidä siitä että ihmiset ovat joutuneet tähän tilanteeseen alkujaankaan. Mutta siinä tilanteessa ollaan ja sille ei voida mitään. Pidän siitä mitä tämä symboloi.

Mätä johtoporras palakoon
ja tukehtukoon omiin kyynelkaasuihinsa.

perjantai 14. marraskuuta 2014

Rough and ragged

"I have never been called soft; my very skin rejects the notion.
You keep your silk and velvet and pearls.
Give me mud. Give me bones, and storms, and fire.
Give me the tides and the sands.
Give me a song I can hold on to,
and you can keep your soft."


keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Hard times, we're living in


Sanon itselleni että pidän itseäni kasassa mutta ei se sitä ole. En vain tahdo että kukaan näkee säröjä maskissani, että sieluni onkin vielä kipeä.

Häpeä ja tukahdutettu olo seuraa kuin varjo, en kehtaa pyytää että joku pitäisi musta taas huolta. En voi vaatia läheisiäni käymään sitä helvettiä uudestaan läpi. En voi vaatia heitä sitomaan itse tehtyjä haavojani ja vahtimaan että syön ja nukun. En voi vaatia heitä pitelemään minua sylissään kuin lasta kunnes nukahdan. En voi vaatia mitään, olen jo saanut tarpeeksi, liikaakin.

Roikun epätoivoisesti kiinni turrassa tavallisuudessani.

Ruumiskin on elävämpi ja vähemmän mätä sisältä.


tiistai 11. marraskuuta 2014

Devoted to death gods


Blogini otsikon voi ihan rauhassa ottaa kirjaimellisesti. Olen umpipakana, ja satun työskentelemään eniten muutaman Irlantilaisen kuolemanjumalan kanssa. Kaiut ja kummitukset ovat arkipäivääni ja voin aivan rauhassa juoda aamukahvini keskustellessani kallokasvoisen miehen kanssa.

Kuolema kaikkine aspekteineen kiehtoo minua mutta se ei tarkoita että tahtoisin kuolla. En vain suhtaudu siihen yhtään niin kamalana ja pelottavana asiana kuin suurin osa nykyihmisistä. Ei se ole loppu, eikä elämän vastakohta, ei pakotie kärsimyksestä eikä kärsimys itse. Minulle kuolema on siirtymäriitti siinä missä syntymä, naimisiinmeno tai uudelle paikkakunnalle muutto - juhlimisen arvoinen asia, ei kauhun.

When I die
I don’t want to rest in peace
I want to dance in joy
I want to dance in the graveyards, the graveyards
And while I’m alive
I don’t want to be alone
Mourning the ones who came before
I want to dance with them some more
Let’s dance in the graveyards


Donn


"The veins in your fingertips would look like the naked trees in winter if they weren't covered in flesh", I heard him say. You could hear the smile in his voice.

 My lips are trembling, blue from the cold, mirroring the shadows of the dark water. There are flowers in my lungs, sprouting, blooming and rotting over and over again. It's good that I don't need to breathe. My words reek of their death and rebirth.

 I think he played a melody with my ribs and it won't stop echoing through every bone in my body. It's making my skull ache but it also makes me want to dance.